Kiitollisuus ei loppunutkaan

Kuva: Timo Turkka

Aikanaan pelkäsin lakkaavani olemasta kiitollinen sitten, kun asiat olivat riittävän pitkään olleet taas hyvin ja tasapaksusti. Aikanaan pelkäsin, että tottuisin taas leppoisaan elämään, turtuisin keskiluokkaiseen hyvään ja lakkaisin kunnioittamasta tavallista, lonkeronharmaata arkipäivää. Ehkä alkaisin valittaa turhasta? Tulisiko kaiken jälkeen sittenkin elämänvaihe, jossa kiinnittäisin huomioni enemmän huonoon kuin hyvään?

En tottunut, turtunut, lakannut. En alkanut. Keskityin yhä enemmän hyvään kuin huonoon, ilman, että olisi tarvinnut pinnistellä.

Koska aikanaan toivoin muistavani enkä halunnut lakata kiittämästä, pidin tuolloin kiitollisuuspäiväkirjaa. Kirjoitin kiitollisuuslistoja. Muistuttelin itseäni iltaisin kiitollisuuden aiheista. Joskus pelkäsin, osaanko sittenkään olla riittävän kiitollinen. Entä jos sittenkin alkaisin pitää asioita itsestäänselvyytenä? Mitä jos tuudittautuisin johonkin turvallisuuskuplaan ja luulisin, että kaikki on niin ikuisesti?

Kuva: Timo Turkka

Kiitollisuus on kuin valo, jota ei saa sammutettua

Olin väärässä. Sen sijaan, että kiitollisuus olisi vuosien varrella vähentynyt, se on vahvistunut ja tuntuu vahvistuvan kaiken aikaa. Kiitollisuudesta on tullut samanlainen rutiini kuin hampaidenpesusta tai aamukahvista. Se on jotain, joka on osa jokaista päivää. Se on jotain, jota ei tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. En tarvitse enää listoja tai päiväkirjoja muistutukseksi. Minun ei tarvitse pelätä, että unohdan.

Eräänä päivänä vain huomasin, että se onkin kiitollisuus, joka on muuttunut itsestäänselvyydeksi, ei sen puute. Se on sujuvasti luikahtanut osaksi arkea. Se on, kun aamuisin avaan silmäni. Se on osa aamukahvia, tokaluokkalaisen peiton alta pilkistäviä varpaita, yllättävää törmäämistä vanhaan ystävään aamun ruuhkabussissa. Se on kaksi jalkaa, joilla juosta, puoliso, joka vaihdattaa autoon talvirenkaat, kollega, jonka kanssa saan tehdä joka päivä töitä. Se on tarjouskurkut Prismassa, se on silmät, joilla saa katsoa sinistä taivasta ja aurinkoa. Se on nukkumisen lahja, salitreeni ystävän kanssa, rahaa ostaa bussilippu, oliiviöljyä ja vessapaperia. Se on naapurin ovessa roikkuva joulukoriste, roskakuski, joka sanoo hyvää huomenta.

En enää pelkää sitä, että lakkaisin arvostamasta jokaista päivää. Toki huonoja hetkiä tulee, mutta ne ovat vain pikaisia välähdyksiä. Silloinkin auttaa se, kun ymmärtää, mistä kaikesta silti voi kiittää. Kiitollisuus ei mahdu samaan hetkeen kiukun, vatutuksen tai stressin kanssa. Kiitollisuus on kuin valo, jota ei saa sammutettua.

Meidän elämä täällä on vain lyhyt häivähdys ikuisuudessa, kaikilla omanmittaisensa. Arkea ei kannata tuhlata.

Kaunista itsenäisyyspäivää!

Jenny

INSTAGRAMISSA: jenny_vastaiskuankeudelle

FACEBOOKISSA: vastaiskuankeudellefi

LUE MYÖS, HYVÄN SAA LAITTAA KIERTÄMÄÄN: 

Tilaa tammikuussa ilmestyvä Uuteen nousuun –kirjani

Kehonhuolto on palkinto treenistä

Kävely ja ulkoilu – uudet trendilajit