Millaiset mahdollisuudet nelikymppisellä on kehittyä juoksijana?

Suurin haaveeni on päästä juoksemaan. Kuva: Timo Turkka.

Viime aikoina olen miettinyt paljon sitä, millaiset mahdollisuudet itselläni on kehittyä juoksijana. Kaikenlaisia ajatuksia sitä tulee mieleen, kun ei voi ollenkaan juosta ja on telakalla! Ei siksi, että olisi pakko kehittyä tai loisin itselleni mitään megapaineita, vaan kerrankin elämässäni siksi, että itseni voittaminen, uusien kokemusten saavuttaminen ja juokseminen vain ovat mielestäni rehellisesti sanottuna nykyään superkivaa.

Vaikka en enää ohjaakaan liikuntaa kuin todella minimaalisesti, niin nykyään liikunnan harrastaminen on niin hauskaa, että elämäntavat ovat kuin vahingossa alkaneet mennä enemmän urheilijamaiseen suuntaan kuin koskaan liikunnanohjaajavuosieni aikana. Joskus vähän harmittaa, että tavoitteellisempi juoksu on tullut vasta nyt kuvioihin mukaan, eikä vaikka 10 vuotta sitten, kun olisi ollut mahdollisuuksia haastaa itseään ehkä enemmän kuin nyt. Mutta toisaalta jos pysyn kunnossa, voisin kuvitella, että 20 liikunnanohjausvuoden (ja toki lapsuuden ja nuoruuden) aikana rakennettu kuntopohja auttaa saavuttamaan tavoitteita. Ja niitä tavoitteitahan tosiaan luon vain itse itselleni, kukaan ei niitä minulta odota. Silti kiinnostaa, miten tällainen 41-vuotias nainen pystyy kehittymään juoksun parissa. Juossuthan olen jo lapsuudesta, mutta ohjausvuosina juoksu on ollut enemmän on off -juoksemista. Pitkään olen ollut kympin tai maksimissaan viidentoista tahkoaja, mutta kun pari vuotta sitten aloin juosta säännöllisesti, hullaannuin pitkistä matkoista ja polkujuoksusta. Maratoneja olen juossut kolme, puolikkaita lukuisia ja kesältä on takana ensimmäinen ultramatka, Smir2018, joka minua viisaamman mukaan oli ultraintervalli, aivan mahtava kokemus!

Hrrr! Kohta näyttää samalta kuin viime huhtikuussa. Kuva: Timo Turkka.

Ohjaamisesta en osaa luopua

Vaikka en tällä hetkellä ohjaakaan mitään lattiatunteja, sisäpyöräily on pysynyt minimaalisesti mukana arjessa.  Välillä olen ohjannut sitä monta kertaa viikossa, nyttemmin vain tunnin viikossa. Eilen kävin ohjaamassa kolmen kuukauden kesätauon jälkeen syksyn ekan oman tuntini  ja oli ihan mahtavaa! Vaikka sisäpyöräily on välillä melkoista jyystämistä, joku siinä vain jaksaa kiehtoa 10 sisäpyöräilyohjausvuoden jälkeen.

Mutta se juoksu! En tiedä vielä, millaisen juoksuohjelman saan yhteistyökumppaniltani Vauhtisammakolta, mutta koska ensi vuoden juoksutavoitteitani ovat huhtikuinen Kaarinan rataultran 12 tunnin juoksu ja elokuinen Ultravasan 90 kilometriä, voin kuvitella, että aika pitkälti perusjyystöä on tulossa myös juoksun parissa eli pitkiä lenkkejä pk-sykkeillä sitten, kun voin pitkiä lenkkejä tehdä. Sisäpyöräily on sille hauskaa vaihtelua ja odotan myös innolla marraskuun uintitekniikkaopetusta. Hm, voisi kuulostaa triathlonilta, mutta sellaiseen on kyllä vielä matkaa! En omista uimapukua enkä edes kunnollista polkupyörää. Vielä, hahaha.

Koko vuoden treenit vähän niin ja näin

Jos viime syksynä edistyminen juoksussa oli huimaa, niin tänä vuonna juoksutreenit menivät kyllä ensin perseelleen helmikuisen influenssan takia. Kun siitä olin toipunut ja pystyin vihdoin kesäkuun alusta tekemään pk-treenin sijaan myös kovempia juoksutreenejä, treenit keskeytti tosiaan loukkaantuminen ja jalkapöydän traumaperäinen murtuma. Ensi vuoden kisailmoittautumisista huolimatta tälle vuodelle ei ole kummoisia juoksutavoitteita. Toiveissa on, että pystyn juoksemaan, pysyn mahdollisimman terveenä ja hyväkuntoisena. Vaikka olen nyt telakka-aikana ensimmäisten viikkojen lepäilyn jälkeen tehnyt aerobista treeniä ensin crosstrainerilla ja sitten spinning-pyörällä, on kunto kuitenkin hieman laskenut kesäkuisesta. Mutta maltilla liikenteeseen ja kasvattamaan peruskuntopohjaa, taas, jälleen kerran. Kun juoksu alkaa tuntua taas hyvältä ja sykkeet pysyvät matalina, niin sitten lisään veto- ja mäkitreenit ohjelmistoon. Toivon, että pääsen juoksemaan mahdollisimman paljon myös poluille tulevana syksynä ja talvena. Niitähän kuitenkin riittää täällä pk-seudullakin, esimerkiksi keskuspuisto, Sipoonkorpi ja Nuuksio ovat kohtuullisen lähettyvillä.

Treeniä, ruokaa ja lepoa – ihaninta, mitä juuri nyt tiedän

Itse odotan innoissani tulevaa syksyä, kun voin urheilla monipuolisesti, syödä hyvin ja terveellisesti, nukkua paljon ja palautua myös muuten. Toki siinä sivussa sitten hoituvat työt ja eletään perhe-elämää, mutta muuten rutinoitu, säntillinen ja jopa vähän urheilijamainen arki on tällä hetkellä parasta, mitä tiedän. Olen kuitenkin ohjannut liikuntaa viimeiset 20 vuotta välillä päätyökseni, välillä sivutyökseni ja välillä siltä väliltä, joten kehoni on tottunut liikkumaan, vaikka vedinkin tuon kuopuksen jälkeisen kuuden vuoden jojotteluputken painoni kanssa läpi. Jotenkin niin paljon järkeä on tullut päähän sen jälkeen, kun urheileminen on ”vapaaehtoista” ja teen sitä ennen kaikkea siksi, että haluan. Toki rakastin ja yhä rakastan ohjaamista, mutta silloin, kun toimeentulo oikeasti riippui myös ohjatuista tunneista, en ainakaan itse tehnyt aina järkeviä valintoja.

Esimerkiksi kuopuksen (7) syntymän jälkeenhän ohjasin ryhmäliikuntaa välillä 15 tuntiakin viikossa, ja koska en saanut nukkua ensimmäiseen kahteen vuoteen, eivätkä muutkaan elämäntapani tukeneet tuota urheilumäärää, niin niinhän siinä kävi, että löysin itseni toistamiseen ylikunnosta. Tällä hetkellä elämäntavat ovat sellaiset, että 10-15 tunnin liikuntamäärälle viikossa ei ole muuta estettä ”kuin” kokopäivätyö ja normi aikapula, joka meitä monia taitaa koetella. En siis ehkä kuitenkaan lupaakaan itselleni mitään tiettyä treenimäärää viikossa, mutta mielenkiinnolla jään katsomaan, millainen treenisyksystä muodostuu.

Suurin haaveeni on päästä juoksemaan. Kuva: Timo Turkka.

Somettajaksi vuoristoon

Juuri vitsailin naapurilleni, että eikö Salomon, Suunto, Hoka One One tai jokin muu innostava brändi voisi palkata keski-ikää lähentelevää tätijuoksijaa (hihih, sorry ikäkaimani, teki mieli kirjoittaa kerrankin noin ja vähän vitsailla, vaikka oikeasti en noin tunnekaan, vaan koen olevani nainen parhaassa iässä!) juoksemaan ja somettamaan vaikka pohjoiseen tai jonnekin Keski-Euroopan vuoristoon? Harmittaa, että innostuin juoksusta näin myöhään (41-vuotiaana), mutta toisaalta kaikella on aikansa. Silloin kun ohjasin paljon, en juuri muuta pystynyt liikkumaan ohjausten lisäksi, koska en vain jaksanut. Mutta nyt onkin intoa harrastaa! Ja vielä siitä järjestä puheenollen. Jos ohjausvuosina olin laiska kehonhuoltaja, niin juoksijan polvesta kärsittyäni neljä vuotta sitten kehonhuolto sai ihan uuden merkityksen. Ja telakalla olen taas löytänyt punttitreenin, joten tästäkin parista kuukaudesta on ollut paljon hyötyä. Olenhan ihminen, joka näköjään oppii parhaiten kantapään kautta. 

Paitsi että on kiinnostavaa nähdä, mihin omat rahkeet riittävä, kiinnostaisi kuulla, miten te muut paljon juoksevat tai treenaavat elätte? Kuinka paljon unta, ruokaa, kehonhuoltoa ja oheistreeniä? Miten sujuu, onko pelkkää popparia ja vaahtokarkkia vai välillä kovaa säätämistä?

Mahtavaa alkuviikkoa!

Jenny

INSTAGRAMISSA: jenny_vastaiskuankeudelle

FACEBOOKISSA: vastaiskuankeudellefi

Lue lisää ja laita jakoon: 

Keho ja mieli tottuvat – silti ei tarvitse tyytyä pahaan oloon

Yhdestä en luovu ja se on uni

45 päivää juoksutelakkaa

Yhtäkkiä on helppoa olla zen ja kiitollinen

Tasapainoinen arki synnyttää liikuntamotivaatiota