Lisää rakkautta arkeen

Lisää rakkautta arkeen!

Jos tässä arjen hässäkässä jäävät ystävyyssuhteet helposti hunningolle, niin eipä sitä aikaa kyllä juuri ole parisuhteellekaan. Toki tämäkin voi olla priorisointikysymys, enkä valita, mutta aika harvoin sitä nykyään haluaa lasta laittaa hoitoon siksi, että pääsisi itse viettämään parisuhdeaikaa, vaikka sekin on tärkeätä. Miten saisi lisää rakkautta arkeen?

Ehkä parisuhdeajan vähyys johtuu siitä, että kokemuksesta tiedän, että lapset ovat vain kerran pieniä. Yhtäkkiä he ovat 21 ja 17 ja sitten on turha jossitella, että olisinpa ollut läsnä. Siksi mielellään hengaankin ydinperheenä ekaluokkalaisen ja puolison kanssa, koska tiedän, että jossain vaiheessa koittaa se aika, kun vanhempien seura muuttuu jonkin verran epäkiinnostavaksi ja sitten sitä kuuluisaa omaa aikaa on vaikka muille jakaa.

Lisää rakkautta arkeen!

Mutta miten sitten säilyttää se kipinä ja ylipäänsä keskusteluyhteys sen puolison kanssa, jos ei enää kurahousujen ja sata kertaa yössä heräilevän taaperon keskellä kuten vielä jokunen vuosi sitten, niin kuitenkin tässä arjen hässäkässä? Kun tuntuu, että päivät ovat aamusta iltaan aika ohjelmoituja, ainakin jos itsekin mahdollisesti haluaa harrastaa jotain (juoksua) töiden lisäksi. Sitä muuttuu helposti toiselle vieraaksi, kaveriksi ja tyypiksi, jonka kanssa sumplitaan lapsen menoja, omia menoja, yhteisiä menoja ja koko perheen menoja kalenteri kädessä. Raksitaan ruutuja, varataan päiviä, tehdään suunnitelmia, ratkaistaan pulmia ja samalla apua, unohdetaan ehkä elää yhdessä ja saatetaanpa unohtaa sekin, miten yhteiseen ruokapöytään on edes päädytty.

Ja kun olisikin vain se työ ja lapsi tai lapset, mutta kun on kaikki se arki, mikä pitäisi hoitaa, kuten autonrenkaiden vaihto, ikkunoiden pesu, jääkaapin viikottainen täyttö, ruoanlaitto, pyykinpesu ja siivoaminen, vanhempainilta, harrastuksen kevätjuhla, terveystarkastus ja vaikka mitä. Eteisemme naulakon alla kasvaa tällä hetkellä Matterhornin korkuinen kenkä- ja tossupino, jota katselin taas tänään sillä silmällä, että millähän ajalla tuonkin järjestäisi, siistisi ja laittaisi ojennukseen. Tiedän, että oma tilanteeni on vielä helppo. Ei ole erityislapsia eikä jaloissa hääriviä pikkuisia pienellä ikäerolla. Nostankin hattua jokaiselle, jolla on vielä jotain spessua elämässään tämän kaiken muun ohella.

Mutta sitten jos se arki nyppii, on niin helppoa nähdä toisissa niitä virheitä, koska on helpompi olla pettynyt, väsynyt ja kiukkuinen kuin käsitellä niitä omia (kamalia) tunteita. Itse olen käynyt tässä muutaman viikon terapiakeskustelua itseni kanssa, avautunut itselleni kuin instagramissa ja tunnustellut viime parina viikkona tuntemiani tunteita. Ja tulinpa siihen lopputulokseen, että ihan itsessäni on ollut se vika, ei yhteiskunnassa, perheessä, pyöräkellarin ärsyttävässä pyöräsumassa tai ruokakaupan kassassa, joka ojensi vaihtorahat sekunnin sadasosan liian hitaasti sinä päivänä, kun minun piti ehtiä tiettyyn bussiin.

Kaikista kiperimmällä hetkellä, jolloin tunsin olevani ihan ding dong hukassa itseni kanssa, satuin avaamaan jonkun niistä kymmenistä muistivihoista, joita minulla on ripoteltuna siellä täällä, kaapeissa ja laatikoissa (muuta en enää juuri keräilekään).

Lakkaa rakastamasta ihmistä sellaisena kuin hän voisi olla, rakasta häntä sellaisena kuin hän on. 

Ah, mitkä taikasanat. Toimivat niin itsen, puolison, perheenjäsenen kuin satunnaisen vastaantulijan kanssa.

Mutta miten sitten säilyttää se kipinä ja ylipäänsä keskusteluyhteys sen puolison kanssa, jos ei enää kurahousujen ja sata kertaa yössä heräilevän taaperon keskellä kuten vielä jokunen vuosi sitten, niin kuitenkin tässä arjen hässäkässä?

Lakkaa rakastamasta ihmistä sellaisena kuin hän voisi olla, rakasta häntä sellaisena kuin hän on. 

Ihanaa aurinkoista viikonloppua!

Jenny