Stressaaminen ei ole auttanut minua koskaan

Kukkia sulle, erityisesti jos et ole sellaisia saanut vähään aikaan!

Tällä viikolla kävelin pitkin Töölönlahtea ja mietin sitä, että ihminen on kyllä jännä siitä, koska niin helposti luisuu stressaamaan asioita, vaikka tietää, ettei se auta mitään. Stressaaminen ei ole auttanut minua koskaan. Muutaman viikon olin hermoillut asiaa, joka sitten ratkesikin parhain päin. Olin antanut asian vaikuttaa itseeni, tekemisiini, tunteisiini ja olotiloihini, vaikka tiesin, että sen pyörittely päässäni ei nyt auta. Onneksi annoin sen vaikuttaa vain vähän, vielä viisi vuotta sitten tällainen olisi vaikuttanut paljon enemmän. Hyvä uutinen: ihminen voi oppia.

No samalla sitten aloin miettiä sitä, kuinka monta vuotta elämästäni hukkasin aikanaan stressaamiseen ja murehtimiseen. Että olisinpa osannut ottaa lungimmin silloin, kun elämä potki päähän, kun tunsin itseni kaupungin sinisilmäisimmäksi tyypiksi, kun raadoin selkä vääränä siksi, että pystyin maksamaan yksin kahden ihmisen asuntolainoja ja katto pysyisi pään päällä, kun jouduin ottamaan vastuun yksin vanhemmista tyttäristäni, kun rahat olivat sittenkin lopussa, kun vielä en ollut osannut antaa anteeksi enkä pystynyt näkemään elämän nurjien puolien hyviä puolia.

Nyt sanoisin, että kunpa silloin olisin nähnyt tähän päivään, niin olisin osannut lohduttaa itseäni ja sanoa: älä lopeta sen kaikki järjestyyn hokemista, sillä se tulee olemaan vielä sinulle totta. 

Kukkia sulle, erityisesti jos et ole sellaisia saanut vähään aikaan!

Olisinpa osannut ottaa lungimmin silloin, kun kuopukseni heräili ensimmäiset pari vuottaan, ja univelat olivat massiiviset. Olisinpa laittanut asiat tärkeysjärjestykseen,  mutta ei, kun piti samalla tehdä, suorittaa ja yrittää selviytyä. Olisinpa ottanut iisimmin silloin, kun uhmaikäinen makasi kylppärin lattialla kirkumassa ja siksi myöhästyttiin bussista. Olisinpa osannut ottaa lungimmin silloin, kun ostoskassista katkesi hihna ja tarjoustomaatit vierivät kuralätäkköön.

Nyt sanoisin, että vaikka unettomuus voi tehdä ihmisen sairaaksi, voin sanoa, että asiasta stressaaminen vain pahensi tilannetta. Ja nuo muut asiat: pikkuasioita. 

Entä miksi vain en kääntänyt kylkeä silloin ja todennut, että miksipä en minä, kun heräsin yöllä (silloin harvoin kun sain nukkua) kietoutuneena hikiseen lakanaan ja mietin että miksi minä ja jatkoin valvomista tuntikausia.

Nyt sanoisin, että yöllä kaikki tuntuu paljon pahemmalta. Yöllä pitäisi miettiä vain sateenkaaria, yksisarvisia ja mukavia asioita. 

Entä kuinka paljon stressasin aikanaan siitä, onko töitä, onko liikaa töitä, onko liian vähän töitä. Ja jos töitä juuri sillä hetkellä oli sopivasti, niin stressasin, onko niitä seuraavalla viikolla, seuraavassa kuussa tai kesäloman jälkeen. Kamalan kuluttavaa.

Nyt sanoisin, että töitä olet saanut aina tehdä niin paljon kuin olet jaksanut ja halunnut. Koskaan ne eivät ole loppuneet maailmasta, eivät edes silloin, kun olit freelancerina. 

Miksi se ei mennyt itselläni jakeluun, että stressaaminen ei auta, vaan annoin mieleni ja mielikuvitukseni laukata ja katastrofikelailin asioita. Entä miksi jaksoin olla niinkin pitkään vihainen itselleni, tietyille ihmisille ja koko maailmalle, vaikka stressini lomassa tiesin, että vihalla ei saavuta mitään enkä ratko ongelmatilanteita.

Jälkikäteen, erityisesti näin vuosien jälkeen on helppoa nähdä, miten olisi kannattanut toimia niinä vaikeina hetkinä elämässä. Mutta niin se vain menee, ettei jossittelu auta, mennyttä ei pysty muuttamaan eikä meillä oikeastaan ole muuta hetkeä kuin tämä tässä. Ja usein vaikeilla hetkillä ei ole niitä työkaluja toimia toisin. Ihminen tekee sen, minkä siinä hetkessä kokee parhaaksi mahdolliseksi ratkaisuksi. Vasta jälkikäteen ymmärtää ja näkee kirkkaasti. Mutta ehkä juuri siksi, että on käynyt läpi sen, minkä on käynyt.

Vaikka toisin toimimalla olisin varmasti päässyt monista asioista paljon helpommalla, jostain syystä ajattelen, että itseni oli käännettävä se viimeinenkin kivi monessa asiassa, jotta uskalsin alkaa useimmiten luottaa elämään ja toimia niin, että en ollut enää se kaarnapala virrassa, vaan itse virta. Kun ymmärsin, että luottamuksen valitseminen oli omaa valintaani ja itse voin vahvasti vaikuttaa siihen, haluanko voida hyvin vai hyvin huonosti, aloin mennä kohti hyvinvointia.

Kuin ei fyysisessä muutoksessa, niin henkisessäkään muutoksessa ei ole pikaratkaisuja. Ei ole oikoteitä, mutta valoa on aina tunnelin päässä. Itse uskon siihen, että se valo on jo silloin, kun sitä ei vielä pysty näkemään. Se on asia, jonka tajuaa vasta sitten, kun on poissa sieltä pimeydestä.

Ihanaa viikonloppua!

Jenny

*Instagramissa*

Lue myös:

Parasta juuri nyt: tasapaksu arki

Testissä: kalevalainen jäsenkorjaus

Liikunta influenssan jälkeen