Kirjavinkki jokaiselle juoksijalle: Juoksijan sielu

Rakkaimmat mitalini: Tukholma 2017 ja Helsinki City Marathon 2017. Lisää on toivottavasti tulossa.

Kun ensimmäisen kerran luin Tarja Virolaisen kirjan Juoksijan sielu (Bazar 2018), en malttanut laskea sitä käsistäni. Ahmaisin teoksen parissa illassa ja mietin, miten voi olla, että kirjassa on niin paljon kohtia, jotka voisivat olla kuin omasta kynästäni! Sittemmin olen palannut selailemaan kirjaa myös silloin, kun olen kaivannut motivaatiota lähteä juoksemaan vaikka paukkupakkasella. Jos Tarjakin pukee ylleen tuon helvetillisen määrän vaatteita, jotta voi juosta kylmällä, niin kylläpä minäkin! Nyt influenssapotilaana olen saanut kirjasta voimaa ja vertaistukea. Itse olen maannut sängyssä vasta viikon ilman juoksua, mutta Tarja joutui olemaan 3 kuukautta telakalla ensin veneluun rasitusmurtuman takia ja myöhemmin myös viikkoja pitkittyneen flunssan vuoksi. Mutta jos ei juokse, ei voi ymmärtää, miten pari kuukautta ilman juoksua voi tuntua lähes maailmanlopulta. Noita tunteita käsittelin aikanaan onneksi jo vuonna 2013, kun treenasin viime kerran enemmän juoksua ja jouduin kuukausien tauolle ja kuntoutukseen juoksijan polven takia.

Meitä yhdistää Tarjan kanssa myös se, että olemme ”aina juosseet”, mutta vasta ensimmäisen maratonin jälkeen tapahtui kummallekin jotain, joka muutti juoksemisen elämäntavaksi. Vaikka olin tehnyt päätöksen Tukholman maratonille osallistumisesta jouluna 2016, en alkanut mitenkään tavoitteellisesti treenata juoksemista. En tiennyt, minne olin menossa enkä tiennyt, mitä maratonilta voisin odottaa. Minulle oli ihan sama, millä ajalla kisan selvittäisin, kun vain pääsisin ehjänä maaliin. Pitkiä lenkkejä ennen maratonia juoksin vain joitakin. Järkeilin, että jollain tavalla pääsen varmasti maaliin ja jos en pääse, niin katsotaan sitten uudestaan. Jälkikäteen en oikeastaan edes osaa sanoa, miten ihmeessä selviydyin maaliin, mutta hyvä, että niin kävi, sillä juoksuinnostus tuskin olisi herännyt keskeyttämisestä.

Rakkaimmat mitalini: Tukholma 2017 ja Helsinki City Marathon 2017. Lisää on toivottavasti tulossa.

Tukholma ja ensimmäisen kerran 42,2 kilsan juokseminen oli niin hieno kokemus, että juoksukärpänen puri. Puri vieläpä hyvin samalla tavalla kuin Tarja Virolaista, joka myös lisäsi juoksumääriä radikaalisti. Itsehän olin ennen Tukholmaa juossut noin 50 kilometriä kuukaudessa, kun taas Tukholman jälkeen aloin juosta noin 50 kilometriä viikossa. Jälkikäteen voin vain olla tyytyväinen, että selvisin ilman vammoja noinkin massiivisesta kilometrien lisäämisestä! Omiin juoksuihin alkoi tulla järkeä vasta siinä vaiheessa, kun pääsin mukaan Vauhtisammakon juoksuvalmennukseen syyskuussa. Syyskuusta jouluun tapahtui myös huimaa kehitystä peruskunnossa, juoksutekniikassa, jaksamisessa ja vauhdeissa eli suunnitelmallisessa juoksussa on todellakin järkeä ja hyötyä.

Mahtavaa antia Juoksijan sielu -kirjassa ovat Tarjan fiilistelyt eri maratoneilta. Juuri se kisojen tunnelma, kanssajuoksijat, katsojat ja karnevaalimeininki onkin koukuttavaa aina Pasta Partysta kisan jälkeiseen vaelteluun tapahtuma-alueella. Ihan oikeasti tuntuu siltä, että paikalla on tuhansia ihmisiä jakamassa samaa unelmaa ja tavoitetta. Kukaan ei kilpaile keskenään, vaan jokainen kisaa itseään vastaan. Tai siltä minusta on tuntunut kahden maratonin vähäisellä kokemuksellani. Oli hauska lukea Tarjan fiilistelyä esimerkiksi New Yorkin maratonilta. Uskon, että se on kisa, jonka tulen myös itse kokemaan jossain vaiheessa. Kiinnostavaa on myös Tarjan kertomukset Keniasta, jonne hän lähtee juoksuleirille. Siinä vaiheessa näen taas paremmin eroja itseenikin, olen niin mukavuudenhaluinen, että ajatuskin moisesta tuntuu todella kaukaiselta.

Tarja alkoi aikaisin tavoitella World Marathon Majors -titteliä, jonka hän sitten saavuttaakin. Myös omiin maratonaikoihinsa hän suhtautuu kirjassa kunnianhimoisesti. Kun ne eivät enää paranekaan, on se kova isku. Itsellänikin jossain vaiheessa juoksuintoa tuli ajatus noista aikojen parantamisista hyvin vahvana. Jossain vaiheessa into kuitenkin myös lopahti, vaikka vielä en ole edes päässyt testaamaan kunnolla sitä, mitä tavoitteellisempi juokseminen tarkoittaa maratonvauhdilleni. Aloin myöntää itselleni sen, että ehkä vain en ole niin kovin kunnianhimoista tyyppiä enää, en edes juoksun suhteen. Sen sijaan, että rääkkäisin itseäni äärirajoille minusta vain nyt tuntuu kivalta jo sekin, että pystyn juoksemaan, ajoista viis. Se ei tarkoita sitä, ettenkö ota lajia tosissani ja tee parastani. Mutta ainakaan nyt en jaksa suhtautua juoksemiseen kovin tiukkapipoisesti. Mieleeni ei myöskään tule puolikuntoisena mennä kokeilemaan, olenko juoksukunnossa. Enkä näe itseäni myöskään juoksemassa kipulääkkeen voimin. Mutta sitä toivon, kuten Tarjakin, että pysyisin mahdollisimman terveenä ja voin treenata.

Kirja on paitsi oodi juoksulle, myös hieno tarina siitä, että nelikymppinen nainen voi alkaa juosta, vieläpä tavoitteellisesti ja tosissaan, jos se on sitä, mitä itse kaipaa. Kirja kertoo hienosti siitä itsensä voittamisesta, mitä maratonin juokseminen ihmisessä herättää. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun juoksusta tulee elämäntapa. Sitä haluaisi ensin vain juosta koko ajan ja hengata treenikuteissa. Ja puhua juoksusta kaiken aikaa ja niin kauan, ettei kukaan jaksa enää kuunnella. Kun juoksu jää elämään, se menee monen asian edelle. Niin jäivät Tarjaltakin biletykset ja viikonloppuviinit, koska hän haluaa optimoida unet ja treenit. No aijaa! Tiedän ihan tismalleen, mistä hän puhuu!

Tiedän myös sen, että pitää olla muutakin elämää kuin juoksu, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö juoksu voisi olla iso osa elämää.

Innolla kohti tulevia treenejä, sitten kun terveyttä piisaa. Kiitos Tarjalle hienosta kirjasta! Kannattaa lukea.

Ja hei! Aloitteleva juoksija! Tervetuloa Juoksujalka vipattaa -blogin Merituulin ja mun järkkäämälle yhteislenkille lauantaina 24.3. klo 10.30. Starttaamme Kisahallilta ja juoksemme 3 minuuttia, kävelemme minuutin ja toistamme tätä tunnin verran. Rauhassa etenemme. Tule mukaan harjoittelemaan juoksua ja saamaan lisää intoa kevään lenkkeihin!

Jenny

*INSTAGRAMISSA*

Lue myös

Ensimmäinen maraton on mieletön kokemus

Jos pyytää vähän, saa vähän

Ensimmäinen ultrajuoksu odottaa!

Talvijuoksu – jee vai yök?