Kohti oman kehon arvostusta – oli se millainen tahansa

Tämä on lempikuvani. Ihana kroppani, joka on muuttumassa vahvaksi.

Eilen illalla tulin yhtäkkiä surulliseksi siitä, miten huonosti olen välillä kohdellut kehoani. Vaikka henkinen treeni ja esimerkiksi meditaatio on ollut jo usean vuoden osa päivä- tai vähintään viikko-ohjelmaani (välillä toki enemmän, välillä vähemmän) tuntuu siltä kuin vasta tämän vuoden fyysinen muutosmatka ja painonpudotus olisi antanut minulle lopullisen niitin oman kehoni arvostamiseen.

Olen miettinyt sitä, miten olen esimerkiksi jossain vaiheessa saattanut inhota kroppaani. Tätä ihanaa, oli se sitten ollut minkä kokoinen silloin tahansa. Miten olen saattanut arvostella sitä, että tuolla on liikaa, tuolla liian vähän, miksi se on tuollainen. Olen tuijottanut enemmän ulkonäköä kuin ymmärtänyt arvostaa terveyttä ja toimivuutta. Onneksi silmäni ovat avautuneet jo tässä viimeisen parin vuoden aikana. En voisi koskaan enää puristella inhoten vartaloani vaatekaupan pukukopissa, kuten tein vielä jokunen vuosi sitten. Ironista on se, että kun aloitin painonpudotusmatkani, olin jo täysin sujut kehoni kanssa, vaikka se vähän suuri ja tasapaksu olikin. Ehkä se onkin ollut yksi onnistumiseni salaisuuksista. Itseinholla ei voi saada hyvää lopputulosta.

Tämä on lempikuvani. Ihana kroppani, joka on muuttumassa vahvaksi.

Ylipainoa vasta 35-vuotiaana

Olen liikkunut läpi elämäni ja 34-vuotiaaksi kuopukseni syntymään asti olin ihan normaalipainoinen,mutta en todellakaan ole osannut aina arvostaa kroppaani ja esimerkiksi sen liikuntakykyä. Olen pitänyt tervettä kehoa itsestäänselvyytenä enkä ole kunnioittanut sitä niin paljon kuin mitä sille kunniaa kuuluisi antaa. Olin mielestäni usein jotenkin vääränlainen. Voi kun voisin matkustaa ajassa taaksepäin ja sanoa itselleni, että sinä olet juuri sellainen kuin on hyvä, sinä kelpaat.

Liikuntaa olen käyttänyt osittain myös rankaisukeinona. On pitkiäkin aikoja, kun olen liikkunut liian paljon ja liian kovaa. Kun kroppani olisi kaivannut vaikka venyttelyä, olen silti painanut täysillä. Joskus aiemmin liikunta, joka ei saanut verenmakua suuhun ja itseä lähes pökerryksiin, ei tuntunut liikunnalta ollenkaan. Mitä kovempaa, sitä parempi, oli ajatukseni vuosikausia. Kun elämässäni oli isoja vastoinkäymisiä, kontrolloin vaihetta liikunnalla ja ruoalla. Ne olivat ne kaksi asiaa, joihin pystyin vaikuttamaan, silloinkin, kun kaikki muu tuntui räjähtävän ympärilläni.

Jojotteluvuosien aikana olen ollut myös liikkumatta ja lössähtänyt sohvalle. En ole saanut itseäni liikkeelle edes pakolla saati silloin, vaikka olen tiennyt, että liike olisi lääkettä. Sitten kun sain itseni liikkeelle, tein sen taas liian kovaa. Palkkioksi siitä sain tuolloin ylikunnon, joka jälkikäteen ajatellen oli hyvä silmien avaaja.

Olematonta kehonhuoltoa

Kehonhuoltoni oli vielä nelisen vuotta sitten olematonta, kunnes sain riesakseni juoksijan polven, joka lopulta esti minua kokonaan juoksemasta. Muistan, kun joskus aiemmin saatoin voivotella saamattomana sitä, että pitäisi mennä lenkille. Piti, koska olin ajatellut itse niin, mutten todellakaan aina saanut aikaiseksi. Kun juokseminen ei sitten yhtäkkiä ollutkaan mahdollista, se avasi silmäni ja lopetti voivottelun siihen paikkaan. Myöhemmin polvivaivasta toivuttuani päätin, että joko olen sitten juoksematta, mutta en myöskään valita ja voivottele asiasta, jota kaikki eivät pysty tekemään, vaikka ehkä haluavat. Lopulta osasin olla kiitollinen niin ylikunnosta kuin juoksijan polvestakin. Taidan olla sitä ihmistyyppiä, joka oppii eniten epäonnistumisista.

Vasta nyt tunnen kehoni

Ilmeisesti minun piti elää nelikymppiseksi ja kuormittaa kroppaani liian kovalla treenillä, lihomisella ja laihtumisella, ennen kuin tajusin sen, mitä kehoni oikein kaipaa ja tarvitsee. Tällä hetkellä treenaan kuutisen kertaa viikossa, mutta se on kaukana takavuosien suorittamisesta. Kuudesta treenistä kaksi teen kotona ja kuudesta treenistä vain kaksi on kovia. Juoksen paljon, mutta vastapainoksi annan keholleni lepoa, venyttelyä, rullausta ja hierontaa. Ja hyötyliikuntaa! Ja muistan kiittää, jos en päivittäin, niin usein siitä, miten kroppani mahdollistaa minulle erilaisen liikkeen. Ystäväni, joka on pitkään kärsinyt suolistovaivoista, kertoi hyvänä päivänä kiittävänsä suolistoaan siitä, että se jaksaa toimia! Suosittelen lainaamaan!

Haluankin sanoa sitä, että oli kroppasi sitten millainen tahansa, niin ethän käytä aikaasi inhoon ja vihaan. Opi näkemään itsesi hyvät puolet ja kuuntele, mitä kehosi kaipaa. Jos se kaipaa muutosta, tee se, mutta lempeästi, kärsivällisyydellä ja niin, ettei kukaan siitä kärsi, ei pääkoppasi eikä kroppasi.

Itsestäänselvyyksiä ei ole, ja on tyhmää jälkikäteen surra sitä, miten on itseään kohdellut, kun ei se jossittelukaan auta mitään. Onneksi voimme tästä eteenpäin kunnioittaa ja arvostaa itseämme ja ennen kaikkea sitä kehoa, jossa elämme.

Mahtavaa päivää! Herääkö ajatuksia?

Jenny

***INSTAGRAMISSA***

Lue myös:

16 kiloa pois, näin ruokailuni ovat muuttuneet 9 kuukauden aikana

10 syytä osallistua juoksukouluun

Ensimmäinen maraton on mieletön kokemus

Älä kadehdi, vaan ihaile