Kohti onnistumista – anna itsesi olla aloittelija

Kuva: Timo Turkka Photography

Viimeiset pari vuotta olen harjoitellut arjessani aktiivisesti uskaltamaan enemmän kuin mitä yleensä päivisin teen. Jo pitkän aikaa olen vastannut kiitos kyllä asioille, joita en ennen olisi voinut kuvitellakaan tekeväni. Arvatkaas, mikä itseäni on auttanut uusissa asioissa? Se, että olen antanut itselleni luvan olla aloittelija. Kohti onnistumista – anna itsesi olla ensin aloittelija. Toimii!

Muutama viikko sitten sain jälleen innostavan luennointipyynnön, jolle jo alustavasti sanoin kyllä. Naurattaa, kun mietin itseäni vaikka 15 vuotta taaksepäin. Olisin luultavasti pyörtynyt pelosta, jos olisin joutunut esiintymään kymmenien, jopa satojen ihmisten edessä. Julkinen esiintyminen oli pahin pelkoni ja hirveintä, mitä tiesin. Vaikka olin jo useamman vuoden siedättänyt itseäni ohjaamalla ihmisten edessä ryhmäliikuntaa. Se oli kuitenkin eri asia, koska eihän jumpassa tarvinnut seistä pönöttää paikallaan silmätikkuna ja puhua. Olen myöhemmin yrittänyt analysoida, mikä minua pelotti. Ehkä pelkäsin mokaavani ja että ihmiset nauravat minulle? Tuo ”en uskalla, koska ihmiset nauravat minulle” on jotenkin nykyään ihan kummallinen ajatus. Kun nykyään valmennan, luennoin tai haastattelen lavalla jotakuta toista, en osaa edes ajatella, että porukka olisi siellä sitä varten, että saisi minut kiinni jostain virheestä, jolle voisivat sitten yhdessä nauraa. Sen sijaan ajattelen, että onpa mahtavaa, että täällä on näin paljon jengiä, jotka haluavat tulla kuuntelemaan, mitä minulla on sanottavaa ja että he he haluavat, että minä onnistun. Niin paljon ihanampi uskomus tuo viimeinen, kuulkaas, kannattaa kokeilla!

Kuva: Timo Turkka Photography

Aika moni sellainen asia, jota en olisi kuvitellut vielä 10 tai ainakaan 20 vuotta sitten koskaan tekeväni, on tullut sitten kuitenkin koettua ja tehtyä. Jokaisella kerralla en ole onnistunut yhtä hyvin, mutta sen sijaan, että olisin sanonut Never again, olen sanonut, että perhana sentään, tästä pitää oppia ja toivottavasti tulee hetki, kun voin ottaa revanssin ja näyttää, että sittenkin osaan.

Nuorempana en ollut mikään synnynnäinen esiintyjä, enkä sitä välttämättä ole vieläkään, ainakaan jokainen kerta. Mutta yleisön edessä luennoiminen, valmennusryhmien vetäminen, ihmisten haastatteleminen lavalla ja ylipäänsä ihmisten edessä esillä oleminen on asia, jota voi harjoitella, kuten vaikka juoksua tai japanin kieltä.

Ja mitä enemmän olen harjoitellut esillä oloa, sitä enemmän siitä tykkään. Vaikka usein ennen h-hetkeä minua alkaakin jännittää, kuten esimerkiksi viimeksi kotona ennen kirjamessuilla tekemiäni kirjailijahaastatteluja, niin se jännitys unohtuu heti, kun pääsen asiaan. Puolisoni aina komppaa, että mitä, jännität kyllä nyt turhaan, sähän nautit esiintymisestä ja oot siinä hyvä. Uskon kuitenkin, että pieni jännitys on hyvästä. Se kertoo siitä, että on tosissaan ja haluaa tehdä parhaansa, oli tilaisuus sitten mikä tahansa.

Mutta onpa tullut mokattuakin. Pari vuotta sitten jäädyin aika kokonaisvaltaisesti radiossa suorassa lähetyksessä, ja tilannetta hankaloitti se, että haastattelu oli ruotsin kielellä, joka ei ole äidinkieleni. Hetken ajan tuntui, että korvissa vain humisi ja ainoat ruotsinkieliset sanat, jotka tulivat mieleeni, olivat Nu ska vi sjunga -lastenlaulukirjasta. Onneksi loistava haastattelija pelasti tilanteen, ja soitetun musiikin (en siis itse sentään alkanut laulaa)  jälkeinen viisitoistaminuuttinen sujuikin sitten jo huomattavasti chillimmin. Sen sijaan, että olisin ajatellut, että voi luoja, ei koskaan enää ruotsinkielistä suoraa lähetystä , vastasin luonnollisesti kiitos kyllä, totta kai, kun sama toimittaja pyysi minua parin vuoden kuluttua uuteen haastatteluun toisesta aiheesta.

Jos ennen ajattelin, että mitä jos mokaan, niin nykyään ajattelen, että mitä sitten jos mokaan. Otan mielelläni vastaan uusia haasteita, koska niistä tilanteista usein oppii hurjasti niin itsestään kuin muista. Ihminen vain niin usein ajattelee, että ei halua tai viitsi tehdä mitään uutta, jos ei ole täydellinen siinä. Mutta aika moni todella lahjakaskin ihminen on joutunut hiomaan taitojaan satoja, jopa tuhansia tunteja! On todella helpottavaa, kun uusia asioita harjoitellessaan antaa itselleen luvan olla aloittelija. Se asenne on huomattavasti paineettomampi kuin se, että vaatii itseltään täydellisyyttä tai tekee uusia asioita vasta sitten, kun ne ovat muka täydellisesti hallussa. Täydellisyys on harhaa ja somaa arjen illuusiota! Harjoittelemalla toki oppii, mutta kukaan tuskin silti onnistuu aina täydellisesti.

Tärkeintä on, että löytää sen oman jutun, mikä innostaa ja mitä haluaa tehdä, oli kyse sitten mistä tahansa. Jokainen meistä tarvitsee jotain, jota tehdessään kokee, että se on merkityksellistä ja vitsi, onpa tää siistiä! Jos tämä juttu on hukassa, voi miettiä, minkä asian tekeminen on viimeksi tuonut itselle onnellisuutta.

Yksi asia, jonka olen elämässäni oppinut kulkemalla omaa polkuani ja katselemalla muita, on se, että meistä jokaisesta on paljon enempään kuin mitä tässä arjen hektisyydessä edes ymmärrämme. Jos sinulla on unelma, tähtää siihen, anna palaa. Sitten ei ainakaan tarvitse miettiä ja jossitella sitä, ettei yrittänyt! Polku onnistumiseen ja menestykseen ei ole koskaan suoraviivainen, vaan se sisältää myös mokia, epäonnistumisia, takapakkeja ja hidasteita. Sellaista se on, eikä mitään niistä tarvitse hävetä.

Odotan yhä, että maailmankaikkeus järjestää minut luennoimaan Finlandia-taloon! Kröhöm, pitäisi varmaan itsekin edistää tuota asiaa…

Tällaista tänään!

Kepeää keskiviikkoa,

Jenny