Elämänmuutokseni suurin este oli tottumus

19.12.16 ja 18.9.17

Viime aikoina olen postannut ahkerasti Instaan ennen ja jälkeen -kuvapareja muistuttamaan itseäni siitä, missä olin ja missä olen nyt. Samalla olen miettinyt kiivaasti sitä, miksi päästin tilanteen niin pitkälle varmaan kolmatta kertaa viimeisen kuuden vuoden aikana ennen kuin aloin tehdä muutoksia hyvinvointini eteen. Että miksi vain porskutin eteenpäin, enkä muuttanut mitään aiemmin, vaikka olin väsynyt, turhautunut, huomattavasti useammin alakuloinen, stressaantunut ja energiat olivat vähissä.

Väitän, että omalla kohdallani suurin asia oli tottumus.

19.12.16 ja 18.9.17. Kuvien välillä on noin 15 kiloa, mutta paino on pieni asia monen muun muutoksen rinnalla, jotka ovat tapahtuneet.

Olin niin tottunut yllä kuvailemaani oloon, etten oikeastaan kaikessa arjen pyörityksessä edes osannut tuossa ajanjaksossa kaivata muuta. En ennen kuin vasta sitten, kun aloin kyllästyä ainaiseen vetämättömyyteen ja mietin, että en halua elää sellaista väsähtänyttä arkea enää nelikymppisenä. Tajusin myös sen, että jos nyt en muuta asioita, se ei ainakaan vuosien karttuessa muutu helpommaksi. Että jos vielä nyt on kohtuullisen helppoa muuttaa elämäntapoja ja saada pysyviä tuloksia, lisää energiaa, jaksamista, intoa ja virtaa, niin se ei välttämättä ole niin helppoa 5, 10 tai 20 vuoden päästä.

Ymmärrän sen, että kun ensimmäisen kerran koskaan elämässäni eli kuusi vuotta sitten olin tilanteessa, että olin ylipainoinen ja halusin karistaa liikakiloni, olin juuri saanut lapsen, joka sitten oli huono nukkumaan tai jos myönteisesti halutaan ajatella, niin lapsi oli loistava heräilemään ja suorastaan mahtava pysymään hereillä vaikka keskellä yötä. Kun nukkumattomuuteen yhdisti työnteon ja palautumiseen nähden liiallisen urheilun (ohjasin silloin kymmenisin viikkotuntia kovatempoista liikuntaa), ei ollut ihme, että voimat loppuivat, ylikunto saapui ja kolapullo, suklaapatukka sekä muut roskahiilarit sohvasta puhumattakaan vetivät minua magneetin lailla puoleensa.

Kun sieltä suosta nousin, toisen kerran romahdus tapahtui, kun aloitin uudessa työpaikassa liki viiden vuoden freelanceriuden jälkeen. Jotenkin vain aikaa ei tuntunut olevan liikkumiselle ja kun ruokatottumukset olivat väärät, niin kohta heräsin taas ihmettelemään, että mistä nämä kilot tulivat ja mitä ihmettä tapahtui. Jostain syystä kuitenkin aika pian ihmettelyn aloitettuani aloin tottua olooni, vaikkei se mahtava ollutkaan. Totuin myös isompaan ulkomuotoon enkä edes oikeastaan nähnyt itseäni sillä tapaa kuin nyt itseäni katson jälkikäteen esimerkiksi valokuvista. Vielä vuosi sitten syksyllä ohjasin kuitenkin koviakin tunteja eikä kunnossani ollut vikaa, vaikka toki hyppiminen oli raskasta sillä painolla. En kuitenkaan osannut huolestua pienestä ylipainosta edes terveyden takia.

Sitäpaitsi jotenkin taisin jossain vaiheessa kuvitella, että tein asioita liikapainon ja vähän energian suhteen. Kun eräälle kollegalle asiaa kerran valittelin, niin hän totesi, että voitko oikeasti sanoa, että olet tehnyt kaikkesi. Silloin ymmärsin, että olin kuluttanut sillä kertaa aikaa enemmän voivotteluun kuin asian muuttamiseen. Auts.

Jossain vaiheessa kuitenkin viime syksynä kyllästyin siihen oloon, joka minulla oli aina. Sitä on vaikea kuvailla, mutta jotenkin fiilis oli niheä ja tunkkainen ja aloin oivaltaa, että ihan oikeasti voisin voida niin paljon paremminkin, jos vain tekisin asioita toisin. Mietin pitkään, miten alan parantaa fyysistä oloa ja lisätä paukkuja arkeen. Olin kuitenkin ne pari kertaa pudottanut painoa ja saanut kilot korkojen kanssa takaisin. En siis sano, että olisin ryhtynyt koko hommaan mitenkään kovin impulsiivisesti. Ensin palkkasin personal trainerin, joka oli ikään kuin lämmittelyä tulevaan. Vaikka oma osaamiseni ja tietotaitoni on hyvinvointipuolella vahva, kaipasin jonkun ulkopuolisen, jolta saisin palautetta. Tajusin kyllä, ettei pt voi auttaa, jos ruokatottumukseni ovat mitä sattuu. Meni vielä jonkin verran aikaa, että aloin pohtia, miten syömisteni kanssa toimisin. Heti aluksi tuntui selvältä, että nyt en ole kieltämässä itseltäni mitään. En aio noudattaa mitään ruokavaliota, jota en voi ajatella noudattavani loppuelämää. En aio laskea kaloreita tai punnita ruokiani, enkä kuljetella sopivia sapuskoja eväsbokseissa kylään tai työpaikalle. Isoimmat muutokset ruokavaliossani olivat proteiinin lisääminen lähes joka aterialle, säännöllisesti syöminen sekä aamupalan syöminen aina. Niillä eväillä menin reilu puoli vuotta. Nyt toisella vuoden puolikkaalla muutoksia on tapahtunut kuin itsekseen, esimerkiksi annoskokojen suhteen. Nykyään ruokailuni ovat yhä hyvin samantyyppiset kuin alkuvuodesta, paitsi että syön nykyään vähemmän ruokaa. Kun paino on pudonnut, ovat myös ruokamäärät pienentyneet kuin itsestään. Lisäksi kun syön kohtuullisen terveellisesti, niin mieliteot ovat häipyneet. Toki syön välillä karkkia, pullaa, pizzaa ja mitä nyt ennen usein himoitsinkaan, mutta hyvinkin kohtuudella. Herkuttelua en ole siis tietoisesti mitenkään yrittänyt saada kuriin, vaan se on tapahtunut automaattisesti tässä kuukausien kuluessa. Ne asiat, jotka ennen olivat mielitekojeni kohteena, tuntuvat nykyään monin paikoin jopa vastenmielisiltä. Mitä tahansa höttöä en vain kehooni kaipaa. Ehkä kehokin on oppinut, mikä sille on hyväksi?

Mutta vielä sanoisin, että yksi tärkeä merkkipaalu siinä, että aloin muuttaa asioita ja hakea parempaa hyvinvointia, oli se, että pysähdyin tunnustelemaan oloani. Mitä tunnen? Ai väsymystä, turhautumista, alakuloa, stressiä ja energiatkin ovat vähissä. Kun olin selvittänyt nuo tuntemukset itselleni, aloin miettiä, mitä minun pitää lisätä ja mitä vähentää, jotta nuo tuntemukset alkavat hiipua. Koko ajan tunsin, että tällä kertaa minulla ei ole kiire. Aina sanotaan, että tavoitteilla on hyvä olla deadline, mutta itse ajattelen tällaisesta elämänmuutoksesta ja painonpudotuksesta niin, että deadline usein saa ihmisen sortumaan hätäratkaisuihin ja kulkemaan sieltä, missä aita sillä hetkellä vaikuttaa olevan matalin. Loppuelämän ratkaisujen kanssa ei kannata kiirehtiä, vaan antaa  itselle, keholle ja mielelle aikaa sopeutua niihin pieniin muutoksiin.Toki jotkut ihmiset haluavat romauttaa perustukset kertalaakista, mutta jos itse olisin muuttanut isosti kaiken, nopeasti ja samalla kerralla, tuskin olisin jaksanut määrätietoisena niissä päätöksissäni pysyä.

Mutta kuten sanottu, ihminen tottuu kaikkeen. Ihminen tottuu myös siihen, mikä tuntuu ensin epämukavalta, mutta muuttuu sitten arkipäiväksi. Ja nyt puhun myös niistä muutoksista, joita itse olen tällä pian 9 kuukautta kestäneellä matkallani tehnyt!

Mutta mitään ei voi muuttaa, jos ei itse ensin huomaa asian olevan jotenkin pielessä tai vinksallaan. Omasta mielestäni itsensä ja tunteidensa tuntemuksella onkin suuri rooli myös elämäntapamuutoksissa ja painonhallinnassa.

Mutta matka jatkuu! Herääkö ajatuksia?

Jenny

P.s. Instagramissa ja Facebookissa. Tervetuloa! Lisää painonhallintaan ja muutokseen liittyviä postauksia löytyy blogin painonhallinta-kategoriassa.