Juoksu on lähtenyt lapasesta – kohti uusia juoksukuvioita

Entinen kotijumpan inhoaja tässä hei! Eilen tein enkat ja jumppasin kotona 45 minuuttia putkeen. Ihminen VOI muuttua.

Jos viime syksynä en olisi uskonut, että palkkaan itselleni personal trainerin, jonka kanssa alan käydä salilla, niin enpä olisi uskonut, että tänä syksynä osallistun juoksuvalmennukseen yhteistyössä Vauhtisammakon kanssa! Siis minä, jonka juokseminen oli vielä alkuvuodesta takkuista taistelua ja ylipainonkin takia juokseminen niin kovin hidasta. Niin se elämä yllättää ja kun itsestään alkaa pitää hyvää huolta, se huolenpito saa koko ajan uusia ulottuvuuksia. Ja kyllä, nälkä kasvaa syödessä.

Entinen kotijumpan inhoaja tässä hei! Eilen tein enkat ja jumppasin kotona 45 minuuttia putkeen. Ihminen VOI muuttua.

Päiväni ovat nykyään täynnä juoksua, vaikka joka päivä en tietenkään fyysisesti juoksekaan. Sormi on kipeänä Instagramin näpyttämisestä ja google laulaa, kun etsin inspiroivia juoksublogeja – haluan lukea kaiken tiedon ja erityisesti kaikki ihmisten omakohtaiset kokemukset juoksemisesta aina lyhyistä pyrähdyksistä ultramatkoihin, jotka käsiini saan. Stadium saa kaikki vähät rahani, koska vaikka käyn vain vilkaisemassa, mukaan tarttuu juoksupuseroa, juoksusukkaa ja erilaisia kuminauhoja, joilla treenata juoksijalle tarpeellisia lihaskuntoliikkeitä. Olen jopa mennyt juoksuhulluudessani niin pitkälle, että olen alkanut kotimaisten ja ruotsalaisten lisäksi seurata somessa saksalaisia juoksuharrastajia ja jopa kommentoin heille. Hallöchen, tämä mädle ei sitten turhaan viettänyt vaihtarivuotta Schwabenlandissa 24 vuotta sitten!

Kun iltalueskelin loppuun Rune Larssonin innostavan Löparglädje-juoksuopuksen (joka vähän kyllä hiipui loppua kohti), mietin, mikä olisi seuraava siirtoni juoksemisen suhteen. Olin jo päättänyt keskittyä vain perusjuoksukuntoni parantamiseen, mutta jokin minussa toivoi jotain lisää, edes hiukan. Tein muutamia mielikuvaharjoituksia ja niiden kautta kirkastui kolme sanaa eli tavoitteeni juoksun suhteen: kehittyä paremmaksi juoksijaksi. Kyllä, haluan juosta, mutta en halua rikkoa kehoani juoksemalla liikaa, väärin tai epätaloudellisesti. Reippaana tyttönä otin yhteyttä Vauhtisammakkoon, koska olin useaan otteeseen lukenut heistä pelkkää hyvää muun muassa Elinan Endorfiinikoukussa-blogista. Lisäksi seuraan Vauhtisammakon Annin Kilometritehtailija-blogia sekä Annia ja Mikkoa Instagramissa.

En ennen pitänyt kotijumppaa itselleni sopivana treeninä, mutta nyt pidän. Yksi iso kiitos siitä kuuluu Anna Saivosalmelle!

No well, sitten kaikki tapahtuikin nopeasti. Juttelin Mikon kanssa eilen illalla puhelimessa ja tänään illalla alkavat heidän juoksukoulunsa ja -ryhmänsä ja osallistun jo juoksuluentoon. Juoksun tuleva alkutestaus on ainoa, joka hirvittää, mutta muuten olen hyvin vastaanottavainen koko valmennusryhmäkuvion suhteen. Kun Mikko sitten kyseli tavoitteitani, ensin en tohtinut sanoa, mitä toivoin. Jälkikäteen ajattelin, että kuulostin puhelimessa varmaan vähän sekavalta, kun yritin tiivistää noin reilu 30 vuotta sitten alkaneen juoksutaipaleeni viiteen minuuttiin. Mutta totta on, että juoksin jo alakouluikäisenä isäni ja veljeni kanssa Pirkkolan pururadalla. Sen jälkeen olen myös treenannut suunnistusta, yleisurheilua, koripalloa, jujutsua, karatea, tanssia, squashia ja varmaan vielä jotain, mitä nyt en muistakaan, kunnes salihommat ja ryhmäliikunta veivät minut mukanaan. Juoksu tuli ja meni mutta pysyi myös ohjaamisen rinnalla jossain määrin, vaikka tuolloin juoksin maksimissaan kymppiä.

Juoksemasta lakkasin vasta, kun aloin odottaa nyt ekaluokalla olevaa iltatähteäni. Hänen syntymänsä jälkeen parin vuoden valvominen ja heräily ja ylikunto pistivät stopin juoksulle ja treenaamiselle yleensäkin, jonka sitten juoksijan polvi kruunasi, kun taas olin aloittanut juoksun ja sössinyt kehonhuollon. Todellakin oikeasti vasta kesäkuisen ilmeisesti jumppakunnolla juostun ensimmäisen maratonin jälkeen olen alkanut nauttia juoksusta, siis jo juostessa. Koko viime talvi ja kevät olivat juoksun suhteen sellaisia, että nautin kyllä, mutta vasta sitten, kun olin päässyt lenkiltä kotiin, venytellyt, syönyt ja käynyt suihkussa: huh se on taas ohi. Viimeiset 6 vuotta olivat siis aikalailla taistelua juoksun suhteen, mutta nyt on meiningit eri.

Mitä sitten vastasin Mikolle, siis oikeasti. No, vienosti kerroin haluavani parantaa maratonaikaani. Paljon. Tähän mennessä saavutukseni eivät ole monen silmissä hääppöiset, mutta saavutuksia ovat ne eivät niin hääppöiset saavutuksetkin ja arvostan niitä itse kovasti:

maraton 5:06:37

puolimaraton 2:08

10 K: 51:00

Toiveissa on, että vuoden 2018 kuluessa kyseiset lukemat ovat 3:59, 1:45 ei, sittenkin 1:55 ja 46 min. Mahdollista tai mahdotonta, mutta noita kohti mennään!

Huh. Nyt se on sanottu ääneen, en voi enää perääntyä. Enkä haluakaan, koska uskonhan vahvasti, että kaiken mitä haluaa, voi saavuttaa, jos viitsii nähdä vaivaa sen eteen ja ennen kaikkea uskoo itseensä ja mahdollisuuksiinsa.

Tervetuloa elämään kanssani myös juoksuhuumaa! Juoksukuulumisia kirjoittelen fiiliksen mukaan aina silloin tällöin kaiken tämän muun vanhan ja tutun asian lomassa.

Mahtavaa päivää sulle, ja kuten eilen aamulla totesin, kaikki on mahdollista!

Jenny

Instagramissa ja Facebookissa. Tervetuloa!