Vaikka onni syntyy pienissä arjen hetkissä, saako silti haluta materiaa?

Om. Pääasia on, että ihminen itse on tyytyväinen elämäänsä, riippumatta toiveista, tavoitteista tai haluista.

Vaikka onni arjessa syntyy pienissä hetkissä, saako silti haluta materiaa? Viime päivinä olen kokenut taas niitä pakahduttavia, pieniä onnen hetkiä. Autossa istuessani, Porkkalan rantakallioilla vesisateessa seisoessani, juoksulenkillä 18 kilometrin kohdalla, työpäivän aikana, kun luen vastavalmistuneen kirjan kirjoittajan hehkutusta hänen Facebookistaan. Kun koko perhe syö aamupuuron yhdessä. Kun kuusivuotias selittää tohkeissaan jostain näkemästään. Kun istuu yksin ja hiljaa olohuoneessa. Kun tekee punnerruksia joogamatolla.

Om. Pääasia on, että ihminen itse on tyytyväinen elämäänsä, riippumatta toiveista, tavoitteista tai haluista.

Sitten huomaan, että on päiviä, jolloin haaveilen Porschen maasturista. Korkealla (Eiranrannassa) sijaitsevasta asunnosta, jossa on minimalistisesti vain pakolliset tavarat, mutta seinänlevyinen merinäköala. Matkustamisesta. Uusista parinsadan juoksulenkkareista. Chanelin käsilaukusta. Siitä, että olisi varaa käydä jalkahoidossa, manikyyrissa, hieronnassa, kampaajalla ja ainakin kasvohoidossa säännöllisesti. Siitä, ettei koskaan tarvitsisi murehtia rahasta, että sitä olisi niin paljon, että voisi huoletta auttaa myös muita. Se saa minut miettimään, kumpi puoli itsestäni on todellisempi. Se, joka nauttii noista pienistä hetkistä vai se, joka haluaa myös menestyä ja elää runsaudessa? On ollut vuosia, jolloin nämä kaksi persoonaa eivät omasta mielestäni ole mahtuneet samaan ihmiseen.

Kun asiat monta vuotta sitten olivat materialistisesti paremmin kuin nyt, olin huomattavasti onnettomampi kuin nyt, toki elämäntilanne silloin oli muulla tavoin tuhat kertaa vaikeampi kuin nyt. (Monesti olen niistä asioista kirjoittanut erityisesti blogini ensimmäisinä vuosina.) Kun entisessä elämässäni lähtökohdat olivat jo niin pielessä ja olleet pitkän aikaa, vastaremontoitu oma asunto ja joka kesäiset Italian-matkat vuokra-autolla kierrellen eivät tehneet minua onnelliseksi. Jälkikäteen katsoen arjen perusvireeni oli tuolloin suru, stressi, ahdistus ja pelko, näin muutamia nimetäkseni. Vaikka toki lapseni olivat ilonlähteeni ja työ toinen, elämä oli tosi vaikeaa. Tuon aikaisia valokuvia katsellessani tein hassun huomion: en juuri hymyillyt valokuvissa.

Kun moni asia silloin vuosia sitten meni uusiksi ja vietin muutaman vuoden pimeässä tunnelissa, ymmärsin, että mikään maailman mammona ei tee ketään onnelliseksi, jos hänen ei ole hyvä olla arjessaan ja jos hän ei tunne itseään. Kun opin tuntemaan itseäni ja aloin tutustua elämään enemmän siltä henkiseltä puolelta kuin siltä, että mitä ihmisen nyt muka kuuluu tehdä, omistaa ja saavuttaa, niin kummasti niiden pienten asioiden merkitys kasvoi onnellisuuttakin ajatellen suureksi. Välillä jopa ajattelin, että en tarvitse mitään, kun minullahan on jo kaikki. Että mitä muuta ihminen oikeastaan edes toivoo kuin että saa elää hyvää elämää, olla tyytyväinen ja onnellinen siihen, mitä sillä hetkellä on.

Pitkän aikaa elin siinä onnellisuuskuplassa. Tulin hyvin vähällä toimeen, toisaalta olihan se pakkotilannekin, koska olin joutunut tilanteeseen, jossa sain maksella takaisin huvittavaa kyllä, sen Porschen verran velkoja. Mutta mitä vaikeampaa oli, sitä enemmän unelmoin. Kun sitten pitkän tauon jälkeen esimerkiksi oli mahdollista matkustaa, huomasin, ettei se nyt tuonutkaan yhtään enempää onnea. Hyvää fiilistä kyllä, mutta pidempikestoinen onnellisuus oli jotain, jota olin kuljettanut mukanani jo pidemmän aikaa. Oivalsin, että ihmisen on mahdollista saavuttaa onnellisuuden tila, joka ei poissulje sitä, etteikö elämässä olisi myös stressiä, rahavaikeuksia, sairauksia, unettomuutta, surua ja kaikkia tummia sävyjä. Huomasin, että kun lähtökohdat ja sisäinen fiilis ovat kunnossa, asuminen vuokralla ja viikon pakettimatka Mallorcalle ovat tuoneet miljoona kertaa enemmän hyvää fiilistä kuin oma asunto ja fiinimmät reissut.

Mutta sitä olen siis miettinyt, että saako ihminen toivoa lisää, kun perusasiat ovat kunnossa ja kokee onnea noista pienistä hetkistä? Pitäisikö minun olla tyytyväinen siihen, että minulla on kaksi jalkaa, joilla kävellä ja juosta, vai saanko toivoa, että pääsen joululomalla Kanarialle, kun tiedän, ettei se ole monelle muulle perheelle syystä tai toisesta mahdollista? Onko se merkki ahneudesta, egoistisuudesta, materialismista? Voiko elää henkisistä arvoista käsin ja silti ajaa Porschella ja matkustaa?

Ajattelen nykyään, ettei se ole väärin. Olen kokenut sen, kun tulee mukavasti toimeen ja olen kokenut sen, kun elää hyvin vähillä rahoilla. Ehkä siksi ajattelen nykyään, ettei ole väärin toivoa, että saa elää runsaudessa ja menestyä. Kyllä saa toivoa ja hankkiakin itselleen asioita, jotka antavat lisää iloa. Harva asia tulee kuitenkaan ilmaiseksi ja useampi meistä työskentelee aika kovasti noiden haaveidensakin eteen. Omien unelmien toteuttaminen ei ole keneltäkään toiselta ole pois. Ja jos jokin asia on jollekulle toiselle mahdollista, se on myös itselle mahdollista. Erilaisista lähtötilanteista huolimatta ajattelen, että jokainen meistä ansaitsee kaiken hyvän, myös sen materialismin, siinä mittakaavassa, mikä itsestä tuntuu sopivalta.

Silti: sellainen ei tee onnellisemmaksi. Ehkä noiden kahden puolen elämään mahtumisen salaisuus onkin se, että ymmärtää sen, ettei tavoittele jotain tiettyä materialistista haavetta siksi, että se tekisi itsemme onnelliseksi. Vaan tavoittelee sitä siksi, että ymmärtää, että onni on mahdollista saavuttaa tässä hetkessä, mutta jos nyt vaikka sattuu pitämään niistä Porscheista ja haluaisi lisätä ajomukavuutta, se on täysin sallittua vähintään edes haaveilla moisesta. Uusi tavara tekee fiiliksen hetkellisesti hyväksi, mutta kovin kauan se tunne ei kestä. Materia ei tuo pysyvää onnea, se niin pysyvä kuin mahdollista onni on jokaisessa meissä itsessämme.

Iloa sunnuntaihisi!

Jenny

Tervetuloa Instagramiin

Seuraa Facebookissa