Koskaan ei ole liian myöhäistä

xx

Viime aikoina ja itse asiassa pitkin kevättä olen miettinyt kiivaasti sitä, mikä minusta tulee isona. En sanoisi, että näin juuri 39 vuotta täyttäneenä kärsisin neljänkympin kriisistä, mutta jotain selkeyttä olisi mukava saada ammatillisiin kuvioihin. Rakastan kirjoittamista, mutta lehtialan tilanne on hämmentänyt jo pidemmän aikaa. Rakastan liikkumista, mutta iässäni ryhmäliikuntaohjauksia ei voi enää kahmia viikkoon tuntikaupalla, palautuminen on hitaampaa ja jaksaminen erilaista kuin parikymppisenä ohjaajana.

Mutta: Olen pitkään ollut sitä mieltä, ettei mikään ole koskaan liian myöhäistä. Asioita voi aina soveltaa ja missä tahansa iässä voi oppia uusia taitoja. Jos itsellänikin on edessä vielä 30 työvuotta, nyt jos koskaan ammatinvaihtokin on realistinen tavoite tai haave. Tiedän useita ikäisiäni ja vanhempiakin, jotka ovat vaihtaneet ammattia.

xx
Sitä voi alkaa vaikka kukkakauppiaaksi.

Mitä minä haluan?

No, tuosta opiskelemaan hakemisesta tai ylipäänsä minkä tahansa tavoitteen saavuttamisesta vielä. Ensimmäinen askel on mielestäni tunnustella, että onko se asia jotain sellaista, jota todella haluaa. Toinen askel on ymmärtää se, että meitä rajoittavat oikeastaan vain valinnat ja vaihtoehdot, joita me itse pidämme itsellemme mahdollisena. Eli jos minä uskoisin alusta lähtien, että en pääse opiskelemaan, luultavasti en pääsykoekirjoja edes hankkisi, vaikka kuinka sitten opiskelemaan haluaisin. Antaisin itselleni luvan olla yrittämättä, koska minulla olisi itsestäni uskomus, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Ja se, mistä tietää, että asia on todella sellainen, mitä haluaa, on se, että se ei jätä rauhaan, vaikka välillä haave hiipuukin.

Toinen asia, minkä kuulen usein omasta suustani on se, että vau, miten hyvin sä piirrät, mä en osaa piirtää ollenkaan, en edes tikku-ukkoa. No, voin tässä ihan itsellenikin nyt kertoa, että yläasteen kuvistuntien jälkeen en ole kovin paljon edes piirtänyt, ehkä juuri sen parin tikku-ukon verran. No miksi sitten? No enhän minä voi tarttua kynään, koska olen 25 vuotta kantanut mukanani uskomusta, että olen todella surkea piirtäjä. Saatanpa ollakin, mutta piirtäminenkin lienee yksi taito, jossa tekemisen kautta kehittyy, jos siis oikeasti haluaa.

Entäs sitten kolmas esimerkki ihan toisesta ääripäästä. Kuinkahan moni on päästänyt tämän suustaan: ihan turha on osallistua mihinkään kilpailuun tai arpajaisiin, sillä enhän minä ikinä voita mitään! Mutta hei, lopulta minulla, sinulla ja hänellä on ihan yhtä hyvät mahdollisuudet voittaa kuin sinullakin.

Joskus pysähtyminen ja kukkien haistelu auttaa selkeyttämään asioita.
Joskus pysähtyminen ja kukkien haistelu auttaa selkeyttämään asioita.

Koska en osaa, en voi?

Muistan, kun eräs tuttavani kerran sanoi, että hän haluaisi osallistua ryhmäliikuntaan, mutta ei uskalla, koska ei tiedä, mitä siellä tehdään. Uskomus sekin. Ihan turha osallistua, koska ei kuitenkaan tiedä tai osaa. Se on kuitenkin sama asia kuin että venyttelytunnille voisi mennä vasta, kun venyy spagaattiin tai sushikurssille sitten, kun osaa valmistaa sushia. Jokainen on aloittanut joskus, oli kyse sitten mistä tahansa.

Omat uskomukset ovat valheita, jotka riittävästi hoettuna ja toistettuna muuttuvat ikävä kyllä helposti omaksi totuudeksemme. Se on lähes uskomatonta, miten itsensä saa vakuutettua siitä, että ei voi tehdä jotain, koska omat taidot ovat puutteelliset. Välillä mietin sitä, että uskommeko me todella näihin uskomuksiin, vai tarjoavatkohan ne sittenkin vain vaivattoman ja kivuttoman tekosyyn mennä sieltä, missä aita on matalin. Jatkaa samaa vanhaa totuttua linjaa, antaa luvan olla välittämättä haaveista ja vain jotenkin turtua siihen, että arki nyt on sitä, mitä on. Vaikka meillä olisi ihan mieletön mahdollisuuksien ikkuna edessämme ja me voisimme todella tehdä asioita, joita syvällä sisimmässämme haluamme!

Mitäpä jos joka ilta mielikuvaharjoittelisi päivän aikan tapahtuneiden asioiden ja itseen liittyvien uskomusten, tarinoiden ja koko menneen elämänhistoriankin vain lorista kylpyhuoneen lattiakaivoon? Miltä tuntuisi aloittaa huominen päivä ilman selityksiä, tekosyitä ja tarinoita siitä, millainen on ollut ja millainen tulee olemaan kaiken menneen takia? Minä aion kokeilla, kröhöm, ehkä sadannen kerran.

Iloista sunnuntaita!

P.s. Uskomukset toimivat myös toisin päin. Eli jos niitä on pakko viljellä, voimme alkaa tästä hetkestä kuvitella, että olemme voittamattomia supersankareita!

Muuttaisiko maalle?
Muuttaisiko maalle?