Ihmisten kanssa…

Pääsiäisenä minä keskityn ulkoilemaan ja liikkumaan!

…ei ole aina helppoa. Mitä vaikeampaa, sitä enemmän kannattaa katsoa peiliin. Niin minäkin olen tehnyt.

Eilen kuuntelin toisella korvalla liikennevälineessä, kun koululaisen äiti kertoi tuttavalleen hankalasta lapsestaan. Litania jatkui ja jatkui ja naisen seurassa ollut henkilö näytti hänkin paikoin hieman vaivautuneelta. En viitsinyt kuunnella sen kummemmin, vaan yritin keskittyä omiin ajatuksiini, mutta mieleeni juolahti ajatus siitä, että jos äiti olisi muuttanut omaa käytöstään, niin lapsenkin käytös olisi voinut muuttua. Heillä kun homma vaikutti menneen pelkäksi kieltämiseksi ja rangaistuksilla uhkailemiseksi, joista äiti kuitenkin mainitsi, että nekään eivät toimineet. Äiti vaikutti takertuneen enemmän siihen, mikä oli huonosti kuin siihen, että lapsi varmasti oli kuitenkin äidille rakas. Jos oletuksena on se, että lapsen kanssa menee kaikki päin persettä ja vieläpä jatkuvasti, sillä onhan lapsi niin ”hankala”, niin uskon, että omakin käytös on sellaista, ettei sitä jaksa enää miettiä keinoja, vaan oletuksesta on tullut arkea ja rutiinia ja se toteuttaa itseään. Mitä jos äiti olisikin mennyt itseensä ja miettinyt, onko hankaluus ehkä hänessä itsessään, vai lapsenko tulee pitää yllä perheen turvallista ja rauhallista ilmapiiriä?

Toki meitä ihmisiä on erilaisia, eikä ketään toista voi muuttaa kuin itseään, mutta siinä se onkin se jippo ja juju. Ihan omalta kantilta olen huomannut, miten se oma toiminta ja ennen kaikkea omat uudet käytösmallit vaikuttavat niin lapseen kuin kehen tahansa muuhun kanssaihmiseen. Kun itse on ystävällinen, muutkin ovat useimmiten ystävällisiä. Kun itse on rauhallinen, usein se toinenkin on rauhallinen. Kun me itse muutumme, useimmiten muutkin ihmiset muuttuvat ympärillämme, jos eivät heti, niin pikku hiljaa.

Ajatellaan vaikka esimerkiksi jotain kiireistä aamua, jolloin kolmevuotias ei suostu pukemaan päälleen, jolloin hän näyttäytyy minun silmissäni ”hankalana”. Kuitenkin kyse on vain siitä, että lasta nyt ei vain huvita, kuten itseänikään ei aina huvita tehdä kaikkea. On ihan ymmärrettävää, ettei lapsi jaksa aina toimia, kuten aikuinen sanelee. Kuitenkin ovesta on päästävä ulos. Jos hoputan kolmevuotiasta, hän varmasti alkaa hidastella vielä enemmän. Jos taas lasken kymmeneen, hoen nyt on näin ja rauhoitan itseni, olemme useimmiten päässeet nopeastikin matkaan. Kuinka usein sitten onkaan helpompi tarttua tuohon ensimmäiseksi mainittuun keinoon, vaikka jokainen vanhempi tietää, ettei se toimi, ei sitten ollenkaan. Kaikista vauhdikkaimmin tilanne on ohi, kun aikuinen itse on viilipytty ja selittää rauhallisella äänellä, että tilanne on tämä ja nyt toimimme näin. Sen sijaan, että hoputtaa, painostaa, panikoi, korottaa ääntään tai kiristää puheen sävyään. Ei toimi.

Toinen oma kokemus on parin päivän takaa. Esikoiseni, 17,  ei vieläkään ole saanut kesätöitä ja taas oli aika kirjoittaa muutama hakemus. Painostin häntä tekemään sen ja lopulta meni hermo, tuli sanaharkka, lapsi lähti huoneeseensa ja itseäni otti päähän. Tajusin siinä, että olisi vain pitänyt pitää oma leipäläpi kiinni ja kannustaa lasta painostamisen sijaan. Menin sitten pyytämään anteeksi ja saimme hakemukset yhteistuumin matkaan. Lapsen käytös oli kuin täysi peilikuva omasta käytöksestäni. Minua kiristi, häntä kiristi. Minä hermostuin, hän hermostui. Minä lepyin, hänkin tuli vastaan.

Entäs sitten vieraamman aikuisen kanssa. Jos vaikka saapuu työpaikalle jo valmiiksi tatti otsassa ja on miettinyt koko matkan, miten kestää sitä ääliötyökaveria, ohi mennessään näyttää hänelle ilmeillä ja eleillä, että tyyppi on ei toivottua seuraa eikä ehkä edes tervehdi, koska miksi vaivautua. Voiko silloin odottaa, että mikään muuttuu, jos itse jo antaa tuollaista sanatonta signaalia? Haluaako silloin edes, että mikään muuttuu, vai onko vain kivempi avautua ystäville ääliötyökaverin toimista ja valittaa valittamistaan. Tai entäs se puoliso sitten, joka niin monella vaikuttaa olevan niin kovin hankala. Miten se onkaan voinut jättää taas ne sukat lattialle tai miten se onkaan taas voinut tehdä sitä ja tätä? Jos valmiiksi kehittää pienestä asiasta myrskyn vesilasissa ennen kuin kumppaniaan on sinä päivänä edes nähnyt, voi olla varma, että fiilis ei ole kenelläkään kovin hyvä. Erityisesti perheenjäsenten kanssa on hyvä lakata olettamasta asioita ja reilusti vain kysyä suoraan. Kukaan ei osaa lukea toisen ajatuksia.

Eilisestä vielä tuli mieleen sellainen, kun odotin ihmisiä pullistelevalla metrolaiturilla metroa, jonka useaan otteeseen kuulutettiin olevan myöhässä häiriökäytöksen vuoksi. Kotimatkani hidastui vajaa puoli tuntia ja lopulta sain ahtautua satojen muiden kanssa täpötäyteen metroon, joka kulki jonkin aikaa aikatauluistaan jäljessä. Lopulta kävi ilmi, että hidaste johtui siitä, että poliisi oli pysäytellyt ja tutkinut vaunuja sen vuoksi, koska oli etsinyt itsetuhoista henkilöä ja lopulta löytänyt hänet. Suuri osa ihmisistä oli tietenkin aivan hiilenä ja raivoissaan, kun matka venyi ja oli epämukava suuren ihmismäärän vuoksi. Aika moni vaikutti sadattelevan metroliikenteen sekoittanutta ”pölvästiä”, kiroili myöhästymistä ja hermoili odotuksesta. Sen sijaan olisi voinut kuitenkin ottaa homman sellaisena kuin se tuli. Kun sitten luin nettiuutisista, että etsitty tyyppi on löytynyt, huokasin helpotuksesta. Ensimmäinen ajatukseni oli se, että toivottavasti hän nyt saa tarvitsemaansa apua.

Ihan vähän kannustan miettimään, onko kaikesta pakko järjestää aina suurta draamaa vai toimisiko hommat paremmin niin, että keskittyisimme omaan käytökseemme ja siihen, millaisia me olemme muille ihmisille, niin tutuille kuin vieraille. Voisiko sitä elää niin, että ei ottaisi asioita aina niin henkilökohtaisesti, vaan pyrkisi näkemään asiat eri näkökulmista. Koskaan emme tiedä esimerkiksi sitä, minkämoista henkilökohtaista helvettiä tuo metroliikenteen pysäyttänyt ihminen käy läpi. Toki ihmisillä on aikataulunsa, mutta asiat useimmiten järjestyvät.

Entä jos vain pyrkisi siihen, että antaisi ihmisten olla sellaisia kuin he ovat ja keskittyy omaan olemiseensa ja ulosantiinsa. Jos ”ne muut” silti ovat hankalaa seuraa tai käyttäytyvät huonosti, ehkä voisi miettiä, onko heidän kanssaan pakko olla.

Kuten logoterapiassa sanotaan, kaikista ei tarvitse pitää, riittää että rakastaa.

Sinä voit olla kuvankaltainen valo. Se on oma päätöksesi.

Iloista pääsiäistä! P.s. Käy lukemassa kymmenen vinkkiä onnistuneeseen lomaan täältä!

Pääsiäisenä minä keskityn ulkoilemaan ja liikkumaan!
Jos olisikin tuollainen valo toisille ihmisille…Kuva eiliseltä Helsingin kattojen yläpuolelta.