Tunteista voi oppia…

Eka mua naurattaa, sit mun kupolii kiristää, mut sit on kaikki ihan jees.

… paljon myös pieneltä lapselta, muistui mieleeni taas tänään.

Aijettä. Aamulla vietin rauhallista mysmorgonia kaksin kaksivuotiaani kanssa ja jälleen totesin, että pieni lapsi on mitä mainioin opettaja, mitä tunteiden kokemiseen tulee. Vaikka sinulla ei olisi omia lapsia, aina voi lainata vaikka kavereiden tai sukulaisten uhmaikäisiä. Sitten ei muuta tarvitse tehdä kuin tarkkailla heidän puuhiaan. Meillä aamu meni niin, että eka vedettiin semiraivarit sukkahousujen takia ja sitten seuraavaksi lapsi nauroi jo katketakseen, kun ensi kertaa hänen pienessä elämässään peukalot osuivat ensi kokeiluilla suoraan tumppujen peukalo-osioon! Kyllä vain pikkuiseni hämmästynyt ilme oli näkemisen arvoinen, ja juhlistimme hienoa hetkeä paitsi nauramalla ilosta, myös tekemällä aaltoja ja taputtamalla. Aivan mahtava oli nähdä myös onnistumisen aiheuttama hyvä fiilis lapsen kasvoilta. Ja vaikka pieni pallero osaa olla välillä myös hermojani riipivä, niin useimmiten hän on kuitenkin aivan ihana, oikea elämäni valo.

Erityisen opettavaista on katsoa, miten lapsi kokee kiukun ja sitten simsalabim, se on ohi yhtä nopeasti kuin tulikin. Aivan mahtavaa, että lapsi ei jää vatvomaan menneitä, voivottelemaan tai jossittelemaan niin kuin aikuinen helposti tekee. Lapsi ei jää jumiin epäonneen tai vastoinkäymisiin, vaan porskuttaa iloisena eteenpäin hyvillä mielin heti mini-itkut tirautettuaan. Lapsi ei murehdi etukäteen kaikkea kauheaa, mitä ehkä voi tapahtua. Täytyykin enemmän seurata kaksivuotiastamme life coach -mielessä, mistä kirjoitin myös vajaa vuosi sitten.

Olen paljon miettinyt noita tunneasioita, erityisesti kun harjoittelusta huolimatta saatan toisinaan vaipua hetkeksi sinne jonnekin alakulon tummiin vesiin. Onneksi aina vain paremmin pystyn vain antamaan erilaisten tunteiden mennä lävitseni. Välillä jopa oikein fiilistelen sitä, että miltä jonkin asian herättämä kiukku, ahdistus tai ilo oikein tuntuvat. Pirskahteleeko rinnassa raikkaasti vai hujahtaako lävitseni tulentappurainen ja kipinöivä raketti vai onko sisälläni nyt musta möykky, joka tuntuu kääntävän vatsan ympäri. Ehheh, ehkä pitäisi tehdä vielä enemmän töitä (okei, ehkä minun tulisi alkaa ajaa taksia öisin, kuten ystäväni kanssa naureskelimme kerran) niin ei ehtisi analysoida kaikkea niin tarkasti. Itse vain niin nautin tästä fiilistelystä. Kun tajuaa, että olemme niin paljon enemmän kuin mitä ulkokuoremme oikein paljastaa, tahtoo ymmärtää jatkuvasti lisää.

Jostain kirjasta muuten olen poiminut lauseen, että tunteissa läsnäoleminen alkaa siitä, että huomaa torjuvansa tunteet. Eli tunteiden torjuntakin on jo edistysaskel ei suinkaan yhtään huono homma. Kaikki on kiinni siitä, miten itse asioihin suhtautuu.

Tunteikasta tiistaita!

Eka mua naurattaa, sit mun kupolii kiristää, mut sit on kaikki ihan jees.
Eka mua naurattaa, sit mun kupolii kiristää, mut sit on kaikki ihan jees.